Olenkotonaolenkotonaolenkotona.
En tiedä onko se oikea sana mutta siksi sitä kutsutaan. Olen repeytynyt kahtia ja sydän kuuluu jonnekin muualle ja vähän tännekin.
Lähden sinne missä on kuumaa keskipäivisin ja vastaantulijat katsoo silmiin. Sitten kun herään.
Pitäisi olla koko loppuelämä edessä ja minusta tuntuu harmaalta ja välinpitämättömältä. En halua muistaa yhtään mitään mutta pelkään ihan hirveästi että unohdan.
Piirrän tarinoita onnellisuudesta joka on vain muisto takaraivossa joka haalistuu aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti