Hyvää syntymäpäivää, minä

En ole koskaan viettänyt syntymäpäivääni yksin ja lentäen vieraaseen maahan. Pidän vaihtelusta ja olen aina halunnut olla edes yhden syntymäpäivän jossain matkoilla. Nytpä toiveeni siis toteutui! Sitäpaitsi, lentäminen on ihanaa (harmi vain, että mulla ei oo ikkunapaikkaa). Pää pilvissä, kymmenentuhatta metriä maanpinnan yläpuolella! Vähän kyllä jännittää jättää kaikki tämä tutuksi ja turvalliseksi muodostunut taakse ja lähteä taas kohti jotain mistä ei tiedä mitään.

Eilen vietettiin prebirthday päivää, koska tänään lennän. Käytiin Christo Reillä uudelleen, sillä aamulla portit olivat auki. Sieltä näki koko Lissabonin keskustasta Belemiin saakka ja mielestäni se oli iha kiva tapa sanoa heihei.
Siitä suunnattiin Caparica rannalle samaiselle puolelle jokea ja se oli paljon parempi ranta kuin ne missä aikaisemmi kävin! Naama on vähän ruskettunut ja jalat tais ehkä vähän palaa.
Illalla oltiin syömässä meidän lempi paikassa nimeltä Sacramento. Sairaan hyvää ruokaa, ehkä parhaimpia mitä olen koskaan missään syönyt ja vielä kohtuu hinnalla.

Oh. Bilbao, täältä mä tuun! Jänskää. Mut asioilla on tapana järjestyä, olkoon se mun motto. Ei hätää. Rinkka tulee painamaan yli 20 kiloa, olen aika varma siitä, mutta pidän sormet ristissä josko se sittenkään ei ylittäisi sallittua rajaa. Ei hirveemmin hotsittais maksaa kauheesti ylimääräsistä kiloista.

Muito obrigado, Lisboa, oli upeat kaksi kuukautta.
Maailmankaikkeus, lisää tälläisiä kiitos!

Ja kun kyse on enää päivistä

Vika työpäivä! Outoaihanaakamalaa.

Äitini kertoi eilen skypessä, että Bilbaossa alkaa koripallon MM kisat ja sinne on lähtenyt jäätävän suuri määrä suomalaisia (ja varmasti muualtakin). Saa siis nähdä kohoaaki hinnat pilviin kasvavan turismin takia ja moneenko suomalaiseen törmään reissun aikana.

Vielä ei kauheasti jännitä lähtö, mutta en tiedä onko tämä lähtö niin paha kuin aikaisempi. Tavallaan on kiva taas mennä paikkaan mistä ei tiedä mitään, niin ei voi kauheasti oletaakaan mitään. Tekee ihan hyvää kaltaiselleni kontrollifiikille välillä olla tietämättä mitään ja pitää sormet ristissä ja rinkka selässä. Hyvä fiilis on. Eikä edes harmita lähtö enää! 

Eilen oltiin kuuntelemassa Fadoa yhdessä ravintolassa. Fado on siis portugalilaista musiikkia, hyvin tunnerikasta, usein melankolista sellaista. Jos sitä kuuntelee netistä niin se ei ole ollenkaan niin hieno kokemus, sillä mielestäni fadoa kuunnellessa on kyse isommasta kokonaisuudesta; pitää nähdä esiintyjän tunneilmaisu! Mut oli aika portugalilainen ilta: Alfamassa syömässä pastel de natan näköistä suolaista leivosta joka oli täytetty bacalhaulla eli suolatulla turskalla samaan aikaan kun fado esiintyjä laulaa ihan parin metrin päässä. Aika huikeeta! 

Urheiluhulluus ilman kenkiä

Olin kuntosalilla. 

Yksi paikan työntekijöistä hermostui minulle kun en ollut ottanut matkalleni sisäkenkiä. Tavallaan ymmärrettävää, mutta hän hermostui lisää kun sanoin että siinä tapauksessa haluan rahat takaisin. 

Onneksi kuutenkin paikan johtaja oli todella mukava (mutta pelottavan näköinen bodarinainen) ja lainasi omia kenkiään. Nämä ihmiset on ihan huippuja! Tosiaan ainoat töykeät portugalilaiset jotka olen tavannut, ovat olleet asiakaspalveluhommissa ja yleensä vaatekaupoissa ydinkeskustassa. 

Lainakengissä vierähtikin kaksi tuntia ja tuntui että virtaa olisi riittänyt! Harmi että löysin salin vasta näin myöhään, kuukauden jäsenyys olis tullut aika halvaksi kun se sisältää kaikki ryhmäliikuntatunnitkin.

Eilen piti sanoa näkemiin muutamalle ihmisielle, jotka lähtivät takaisin kotimaihinsa. Täältä alkaa pikkuhiljaa kadota kaikki, enää on jäljellä minä ja kämppikset ja Marcon muutama ystävä. Ihan selvästi tulee syksy kun kaikki lähtee takaisin opiskelemaan. No mutta, kohta minäkin vaihdan maisemaa!

Tänään käytiin katsomassa Carmo kirkon rauniot. Vaikka sanoin edellisessä kirjoituksessa toissapäivänä, että mennään, mutta ei sitten ollut museofiilis. Oltiin sillä kauniilla näköalapaikalla silloin, mutta rauniot jätettiin näin keskiviikkoon. Portugalilaisissa museoissa olen huomannut sen ongelman, että tavaroissa joita pistetään esille, ei ole kunnolla selitetty mitä ne ovat, miltä aikakaudelta ne ovat ja mitä niillä on tehty. Ehkä tarkoituksena on houkutella turistit ostamaan opastettuja kierroksia. Tiedä häntä!

Periaate ärsyyntyminen ja keinot sen parantamiseen

Turhauttaa.

Olen skannannut kaikki museon lehdet ja nyt ei ole mitää tekemistä. Anabela on liian kiireinen kehittelemään mitään töitä, joten istun. Taas. 

Mielummin ryhtyisin heti työskentelemään kymmeneltä ja lähtisin sitten vaikka aikaisemmin. En oikeen kerkeä enää mitään kuuden jälkeen kun työt ovat ohitse, sillä kaikki paikat joissa haluaisin käydä tai asiat jota haluaisin tehdä ovat kiinni tai muuten vain turhia enää niin myöhään. Onneksi ihana työkaverini Gabriel tuntee tuskani kun hän ei voi tehdä töitä ellen minä tee töitä. Yritetään yhdessä selvitellä asia tälläviikolla.

Mutta ehkä se vapaa-ajan puute korostuu, kun tietää että ainut vapaa tällä viikolla on lauantai ja senkin olen jo tunkenut täyteen tekemistä. 

Museolla on onglema, sillä rahoituksen takia on sovittu tietty määrä skannattavia asioita ja meillä ei ole sellaista määrää skannattavia asioita. Hienoa, eikö?

No maanantai jokatapauksessa ja maanantaita inhotaan ihan vain maanantain takia ja ehkä siksi että viikonloppu oli niin mukava. Palkitsin itseni espressolla (jota olen tottunut juomaan jo!) ja palalla kakkua. 2e. Aika hyvä diili ja varma keino parantaa maanantai. 

Illalla olisi suunnitelmissa nähdä Carmo kirkon rauniot Chiadossa(tuntuu himppusen tyhmältä kirjotella näitä paikkojen nimiä tänne blogiin, koska ne tuskin kertoo kauheasti) ja sitten vielä mennä lasilliselle kauneimmalle näköalapaikalle Alfamassa Anian kanssa.   Vuokraemäntä haluaisi tarjota illallisen minulle ennen kun lähden ja sillekin olisi mukava löytää aikaa. Oh ja voih. Onko pakko vielä lähteä jos ei tahdo, mut tahtoo sit kuitenkin?

Sisko, Jeesus ja vähän Sintraa

Sisko tuli, oli ja meni jo takaisin.
En tiedä kumpi on parempi, olla näkemättä ketään kolmen kuukauden aikana, vai nähdä näin puolivälissä. Oli kyllä ihan huippua että tulivat tänne, mutta lentokentälle saattamisen jälkeen oli taas vähän haikea ihmis-ikävä. En sano sitä koti-ikävaksi, sillä en koe kotikaupunkiani mitenkään erityisen kaivattavaksi paikaksi. Ihmisiä vain. Mutta se on hyvä, että kämppiksinä on ihmisiä, jotka tietää millaista se on. Kaivata kotiin, mutta nauttia samaan aikaan. Se on tosi ristiriitaista.

Oli hassua miten huomasi tottuneensa jo kaupunkiin. Sitä ei enää osannut pysähtyä joka patsaalla tai muistanut että miten suurelta ja ihmeelliseltää alueet näyttikään parin ensimmäisen päivän aikana. Yritin näyttää kaikki merkittävämmät alueet ja omat lempipaikkani neljän päivän aikana. Onnistuin aika hyvin, vaikka aikaa olikin vähän!

Aika juoksee ulos ovista ja ikkunoista, seitsemän päivää ja sitten olen naapurimaassa. Mitä enemmän opin nauttimaan kaupungista ja mitä enemmän alan viihtyä, sitä vähemmän aikaa on jäljellä.

Hei mutta olen saanut uuden lempinimen! Johan sitä Emppua on kuultukin. Marco oli hämmentynyt siitä että hänellä on nyt kaksi vaaleaa kämppistä ja meidän kahden ero on se, että minä olen vielä vähän vaaleampi, niinkuin kanarianlintu, budgie. 

Lauantai illalla mentiin Christo Reille lauttalla Anian kanssa. Christo Rei on siis samanlainen Jeesus patsais kuin esimerkiksi Braziliassa. Se on joen toisella puolella, lähellä siltaa ja lauttamatkassa kestää ehkä noin kymmenen minuuttia. Kymmenen minuuttinen ei kuitenkaan sujunut ihan ongelmitta, sillä tiputin puhelimeni penkkien väliin, ja siinä olikin sitten homma saada se ulos. Tälläisessa tilanteessa kuitenkin huomasi taas miten auttavaisia ihmiset ovat! Yhden kämppiksen ja kolmen tuntemattoman paikallisen voimin onnistuttiin nostamaan penkit ylös, minä kömmin väliin ja tökin puhelimeni raosta ulos. Upeita ihmisiä!

Joen toisella puolella maisemat satamassa toi mieleeni Kööpenhaminan. Ylipäätään sataman rakennukset ja tunnelma oli sellainen, mitä ehkä enemmän olin odottanut että Lissabon on. Mutta mitä ylemmäs katua kuljettiin, sitä hiljaisempia tiet olivat ja koen sen hämärällä hieman epämukavaksi tuntemattomassa paikassa.
Päästiin kuitenkin Christo Reille, mutta portit oli suljettu (ei tiedetty että siellä on edes sellaisia, kuviteltiin, että se on vain puisto missä on tämä jättipatsas), joten tirkisteliin porttien raosta, kiroiltiin vähän ettei oltu otettu asiasta aikaisemmin selvää ja sitten suunnattiin takaisin satamaan.

Sunnuntaina mentiin sinne kuuluisaan Sintraan, josta jokainen paikallinen on puhunut ja suositellut. Olin vähän varautunut, että voiko se oikeasti olla niin upea kuin ihmiset väittävät, mutta se todella oli. Vanha pienen pieni kaupunki, jossa oli valtavat puistot ja pari upeaa linnaa ja palatsia. Piti ottaa juna läheltä keskustaa Rossion asemalta ja se ottaa noin 40 minuuttia ja maksaa edestakaisin vähän päälle 4 euroa. Ihan mielettömät maisemat tässä pienessä kaupungissa ja todella suosittelen käymään, vaikka olisi vain pari päivää Lissabonissa. Museoiden ja palatsien puistojen hinnat olivat ryöstöä verrattuna Lissabonin hintohin, mutta luonnonpuisto jossa käveltiin, oli joka pennin arvoinen.

"Ai mitä, eiks tää ollukaan Kiina!"

Yksi asia mitä olen myös portugalilaisista huomannut, on se, että he eivät osaa laittaa kylttejä tai opasteita. Palatsin puisto oli valtava ja oltiin ihan hukassa, koska kartta ei kertonut jokaista tietä mitä matkan varrella oli. Ja karttaa osaan lukea, joten kyse ei ollut tietämättömyydestä! Oli kuitenkin ihan huippua kävellä koko matka Sintran tunnelmallisesta keskustasta ylös vähän alle kilometri pohjoiselle huipulle. Tuuli oli kylmä, mutta oli ihanaa kävellä välillä keskellä luontoa ja poissa kaupungin hälinästä. Mieletön sunnuntai. Ja viimeinen sellainen! Vitsi olen onnellinen tyttö.

Sunnuntai

Uusia kämppiksiä! Tälläkertaa italialainen Marco ja syksymmällä minun lähdettyä tulee columbialainen Sebastian, joka on pari kertaa käynyt pyörähtämässä asunnolla. Sebastian on asunut vuoden Bilbaossa ja kaveri antoi muutamia vinkkeä maasta.

Carlotakin palasi päiväksi asunnolle takaisin ja lainasi minulle englanninkielisiä kirjoja. Lauantaina suuntasin puistoon ja luin koko päivän. 

Kivaa että ihmisiä on ympärillä taas. Siskokin tulee maanantaina tänne!

Yksinoleminen täällä uusien ihmisten ympäröimänä on antanut ihan hirveästi perspektiiviä. On ollut aikaa miettiä kaikkea ei mistään ikuisuuteen ja kasvaa ihmisenä sekä ennenkaikkea oppia itsestä. En tiedä osaanko eritellä sen paremmin, mutta uskon että huomaan sen sitten kun palaan kotimaahan. Mutta en halua miettiä sitä vielä. Koska nyt on hyvä. On kerrankin ollut aikaa olla vain itselle ja kenelläkään ei ole oletuksia siitä millainen olen (PAITSI, että meitä suomalaisia tosiaan luullaan juroiksi ja kylmiksi, mutta olen onnistunut rikkomaan tämän luulon. Jee!)
Se on myös jännä miten nopeasti tottuu kaikkeen ympärillä olevaan. Osaa kulkea kaupungilla miettimättä, eikä joudu tarkastelemaan jokaista kadun nimeä tai kulkemaan kartta kädessä. Ymmärtää pieniä pätkiä mainoksista tai teksteistä. Ei joudu enää pähkäilemään niin kauheasti kaikkea. Joka päivä sitä vähän suurentaa reviiriään ja oppii kaupungista lisää, mutta noin suurinpiirtein parissa viikossa taikka kuukaudessa on jo aika tottunut kaikkeen. Tästä lähtien otan varmaan vain kuukauden matkoja, koska siinä kerkeää oikeasti päästä enemmän käsiksi paikalliseen arkeen. Ja sitähän se on. En välitä turistirysistä, vaan haluan maistiaisen siitä, mitä on olla paikallinen. Ja haluan aikaa katsoa ympärilleni.

Mutta. Juon nyt kahvia ja näytän sunnuntailta. Aurinko on kuuma ja luon nahkaa uudelleen palovammojen takia. Hyvä päivä. Hyvä viikko. Luon kotia ja elämä on  ihanaa. Ehkä vähän piirsinkin.

Onnellisuushetkiä

Perun eilisiä puheitani.

Taidan pakahtua. Ja olen onnellinen. Kokonainen! Ainakin hetken, mutta se hetki on nyt todellinen.

Se on vähän sama asia, kuin että paletissa olisi kaikki päävärit. Punainen, sininen, keltainen, valkoinen ja musta. Sekoitan punaisesta ja sinisestä violettia ja mustasta ja valkoisesta harmaata. Sitten jotenkin yhtäkkiä unohtaa miten vihreä sekoitetaan. Seisoo tyhjäpäänä pensseli kädessä tuntien itsensä typerykseksi kun ei muista niin simppeliä asiaa.

Vähän sama asia kuin onnellisuus.

Olin tänään maailman rajalla. Istuin siinä lähellä merta ja katsoin kuin laivoja saapui satamaan.
En tiedä miksi sellaiset hetket saa minut tuntemaan, että olen elossa. Kun näkee suuren meren ja ennen kaikkea kuulee sen. Tai kun lentokone lähtee lentoon. Junassa istuminen kahvi kädessä kun auringon ensi säteet osuu ikkunaan.
Muistan kun muksuna seisoin haalarit lumesta märkänä takapihalla ja katsoin miten lentokone lentää tähtiä vasten ja se tuntui pakahduttavan upealta. Että joku on matkalla. Että minäkin olen, sitten joskus. Nyt.

Tänään ei ollut kiire minnekään. Olen istunut siellä täällä ja vähän tuollakin ja katsellut hetken.
Vitsit, olette päässeet mun onnellisuushetkeen. Harvoin jaan mitään näin päänsisäistä tekstiä. Ehkä pitäisi. Onnellisuus nimittäin tuskin on pahitteeksi.

Suukkoja.

Punanahka siivoaa

"Ennen matkaa luulee ylevästi, että tien päällä jokaisen hetken elää täysillä. Todellisuus on kuitenkin valjumpi. Kukaan ei voi pakahtua kolmea kuukautta putkeen."

Oi autuutta. Vaikka aika hyvin olen puolitoista kuukautta pakahtunutkin, samaistun kyllä! Vaikka etelä tuokin pientä lisämaustetta näihin kuukausiin, ei elämä ole loppujelopuksi kovin paljon erilaisempaa. Vaikka samaan aikaan se onkin hyvin paljon erilaisempaa. Monimutkainen juttu.

Olen ajatellut ottaa tämän viikon rauhassa. Seuraavat kaksi ovat nimittäin aikamoista tykitystä. Sisko tulee käymään poikaystävänsä kanssa sekä minun ja Anian viimeiset päivät täällä lähenee loppuaan! Olen oikeastaan (itsenäisyyteen ja yksin olemiseen tottuneena) nauttinut siitä, että kämppä on ollut tyhjillään ja hiljainen.

Maanantai meni (skannatessa ja ) siivoillessa näyttelykappaleita. Tarratsydeemi ja minä käytiin taistoon pölyä vastaan. Voitettiin 3-0.

Selkä kärsi isommat vahingot pyöräreissulla kun luulin. Reisiin ja kämmeniin (tähän kohtaan huomio, mulla on aina ollut kalkkilaivan kapteenin jalat, vaikka kuinka olen shortseja kesäisin pitänyt!) on tullut väriä, mikä tarkoittaa että nyt iho on oikeasti palanut. Unohdin laittaa aurinkorasvaa. Jep, unohdin, vaikka taivaalla ei ole pilven pilveä ja keskipäivällä on kuuma liikkumattakin.

Kartta on vinkkelissä ja erittäin pieni ja epätarkka. Tänään iski tosiaan tietoisuus siitä että kaksi ja puoli viikkoa jäljellä. Kaivoin kartan esille ja rupesin tutkimaan paikkoja joissa olen jo käynyt (sininen alue. ja punainen on baixa/chiado jossa työpaikka sijaitsee). Kysyin työkaverilta Gabrielilta, että onko vielä jotain sellaista missä minun pitäisi käydä, jotta voin lähteä hyvillä mielin kotiin ja sanoa, että nyt on nähty Lissabon. Hän ehdotti, että tuo keltainen alue voisi olla näkemisen arvoinen, "uusi Lissabon" niinkuin sitä kutsutaan. Eroaa kuulemma esimerkiksi Alfaman rosoisuudesta modernilla arkkitehtuurillaan. Sinne varmaan tieni siis viikonloppuna, kun kuulin, että perjantai on vapaa kun on yleinen pyhäpäivä. 

Olin tänään Praca do Comérciolla tänään (joka siis on työpaikastani ehkä noin 20 metriä meren rannalla oleva aukio) ja löysin skeittareita! Kerkesinkin jo yksi päivä vähän harmitella kun Barcelonassa käytyäni puolisen vuotta sitten, skeittareita löytyi mukavasti ja täällä niitä ei ole läheskään yhtä paljon. Mietin että olisi mielenkiintoista piirtää kun kaverit rullailee. Tänään sitten piirsin, vaikka liike oli turhan nopeaa eikä kynä pysynyt perässä. Ehkä joku toinen päivä uudelleen.

Rent a bike!

Pyörävuokraamo löytyi ihan kohdin läheltä joten otin menopelin puoleksi päiväksi (maksoi 10e) ja lähdin sutimaan. 

Reitiksi valitsin Tagus joen varren Belémiin asti, sillä olen kuullut sen olevan suosittu ja suhteellisen tasainen reitti. 

Reitti on Baixasta Torre de Belemiin noin kymmenen kilometriä. Pyörä oli hyvä (jokseenkin piti ihan hirveetä meteliä, mut toisaalta se oli ihan hyvä, koska pyörässä ei ollut kelloa ja ihmiset kuuli jo kaukaa kun lähestyin) ja oli ihanaa päästä taas nopeasti eteenpäin! Ongelmaksi muodostuivat kuitenkin se, että

a) en osaa suurkaupungin pyöräilysääntöjä

b) kukaan muukaan ei osannut suurkaupungin pyöräilysääntöjä

c) ne superurheilupyöräilijät jotka kuitenkin osasivat suurkaupungin pyöräilysäännöt, turhautui niihin jotka eivät osanneet.

Niin ja tosiaan autoilijat ajavat vähän miten haluavat, mutta toisaalta he päästävät kyllä ihmisiä kadun yli usein, jos ei ole valoja. Mutta hengissä selvittiin ja oli tosi mahtava reissu! Selkä on palanut, mutta se taitaa vähän kuulua asiaan.

Hieman lisätietoa Lissabonin historiasta taas! Torre de Belém rakennettiin kun kuninkaalliset ja porvarit muuttivat kukkuloilta 1520 -luvulla lähemmäs satamaa. Kaupunkia (ja kuninkaallisia) haluttiin kuitenkin suojella hyökkäyksiltä ja näin silloinen kuningas päätti rakennuttaa kaksi tornia, joista tämä toinen selvisi maanjäristyksestä 1755.

Löysin myös tälläisen Miradorun, eli näköalapaikan läheltä kotia. Kivat näkymät täälläkin! 

Olen viikon yksin tässä viiden hengen asunnossa, sillä kaikki kämppikset ovat lähteneet reissuihin. Töissä toimistossakaan ei välttämättä aina ole lisäkseni ketään, joten saa nähdä miten mökkihöperö minusta tulee seuraavan viikon aikana.

Ainiin, kerroinko jo tänne, että viime viikolla kun kävelin töihin, sellainen upeatukkainen nuori nainen pysäytti minut ja kertoi työskentelevänsä Voguessa (En ole varma että minkä maan hän mainitsi, kun puhui jotain Espanjasta mutta mainitsi jotain Englannistakin). Kysyi saako ottaa pari kuvaa tyylistäni ja kyseli mistä mikäkin oli ostettu. Päällä oli aika paljon suomalaisia tuotteita ja Marimekon laukkukin! Jee, hyvä Suomi!

Yöllistä tsiigailua ja joenvarsiruokaa

Lisää ruoka-aiheisia päivityksiä sillä töissä ei tapahdu mitään. Skannausten välissä koitan pitää itseäni hereillä tutkiskellen internetistä kaikkea ajankohtaista kuten korkeakouluja, tekemistä ja näkemistä Lissabonissa ja mitä kaikkea Bilbaossa on tarjolla.

Anian kanssa oltiin Mercado da Ribeirossa eilen. Aikalailla suoraan käännettynä tämä tarkoittaa "markettia joen varrella", mikä käy järkeen, sillä tämä marketti tosiaan on joen varrella. Kekseliästä nimikeksintää! Anyhow, marketti on aika uusi ja siellä on keskellä pitkä pätkä pöytiä ja ympärillä suuri määrä erilaisia ruokakojuja. Ihan mahtava idea! Jos haluaa vaikkapa sushia ruuaksi niin voi mennä yhteen kojuun ostamaan sitä ja toisesta voi napata esimerkiksi portugalilaisen jälkkärin. Jokaiselle jotakin ja hintahaarukkakin vaihteli kojun mukaan. Jos ikinä Lissaboniin käy kenenkään tie, suosittelen! 

Vaikka mäkien kiipeäminen kesäkuumalla ei kuulu lempipuuhiin, niin kuitenkin aina kun mäen päälle pääsee, näkymät on huikeat. Se on yksi hyvä puoli näissä seitsemässä kukkulassa jonka päälle Lissabon on rakennettu. Kaupungin keskustassa on myös olemassa hissi, josta joutuu maksamaan sisäänpääsymaksun että pääsee ylös asti katsomaan kaupunkia, mutta itse en näe siinä järkeä. Jos kerran on seitsemän kukkulaa ja pari mieletöntä linnaa ja paljon näköalapaikkoja niin eikun kiipeämään vaan! Oltiin eilen Bairro Altossa Anian ja Anian kurssikaverin Tomin kanssa katsomassa miltä yö näyttää kun on korkealla. Voin kertoa, näytti upeemmalta kun kuvassa.

Rakas Epson,

Kämppis palasi kotimaahansa tänään lopullisesti ja eilen toinen palasi pikareissultaan Englannista.

Minä teen töitä ja skannausviikko avattiin eilen.
Tämän työpäivän kohokohta oli kun vanhempi työkaverini pyysi että näyttäisin miten iPhonella lähetetään valokuvia sähköpostiin. Jee!

Vielä lämpötilat eivät ole kohonneet sietämättömiksi vaikka elokuu on kuulemma pahin kuukausi täällä. Veikkaan että Suomessa on paljon  tukalampaa olla. Ihan hyvä valinta siis mennä etelään pakoon pohjoisen hellelukemia! Hahaa.

Belem

Kulttuuriviikonloppu isolla K:lla.

Lauantaina olin Belémissä. Matkustin ratikalla ja se otti noin puolisen tuntia. 

Heti ekana pysähdyin pysäkkiä ennen CCB:tä, sillä halusin mennä Pasteis de Belemiin maistamaan Pasteis de Nataa! Jonoa oli, mutta vähemmän kuin luulin. Selvisin ehkä vartissa pois leipomosta ja se on tosi hyvin, sillä olen kuullut että parisen tuntiakin voi joutua venailemaan jos niikseen tulee. 

Jeronimoksen luostari

Nata on siis pieni makea piirakka, joka on sisältä lähinnä kananmunaa. Se syödään yleensä kanelin ja tomusoerin kanssa.

Leivoksen historia ulottuu ennen 1800 -lukua, kun nunnat Jeronimoksen luostarissa tärkkäsivät vaatteitaan munanvalkuaisilla ja keltuaiset käytettiin leipomiseen. 1820 -luvulla munkit alkoivat myydä näitä, mutta luostarin suljettua 1834 resepti myytiin sokerijalostamon omistajille, jotka sitten avasivat Pasteis de Belemin 1837, joka on edelleen voimissaan ja turistien (sekä paikallisten) suosima kohde.
Ihan hyvä piirakka, suosittelen! Maistu vähän riisipuurolle joka on laitettu voitaikinaan. Ei siinä, riisipuuro ja voitaikina molemmat hyviä.

CCB! Ihan huikee. Rakennus oli valtavan suuri ja sokkeloinen, mutta paljon hyviä ja mielenkiintoisia töitä löysin! Andy Warholia, Bruce Neumania ja mun yhtä supersuosikkia Francis Baconia! Oi. Daliakin kuulemma oli, mutta kiersin koko rakennuksen kahteen kertaan ja en vaan kertakaikkiaan löytänyt. 

Tänään oli ilmainen pääsy lähes kaikkiin museoihin, sillä on kuukauden ensimmäinen sunnuntai. 

Kävin Saint Antohny museossa, joka on omistettu Portugalin suojeluspyhimykselle Saint Anthonylle. 

Yritin etsiä Fado museota, mutta Alfaman pikkukujat johtivat minut harhaan, enkä helteessä jaksanut etsiä sitä sitten enää. Tein nimittäin klassisen virheen, puin aamulla kun oli viileä, niin pitkät housut ja päivällä tulikin sitten vähän kuumempi. Mutta Fado museossa on käytävä! Se on meinaan Portugalille tyypillistä, melankolista musiikkia. Haluaisin tietää siitä enemmän.

Viimeisempänä, muttei vähäisempänä kävin kodin lähellä sijaitsevassa Gulbenkian museossa katsomassa pari sekalaista näyttelyä. 

The world needs nata!

PERJANTAI.
Mut hauskaa oli! Vaikka viikko oli raskas, niin loppuviikosta parani kuitenkin, kun sai oikeasti tehdä asioita. Seuraavat kaksi viikkoa skannaan, joten hurraa sille! Onneksi mun työparini tuntee tuskani, hän joutuu dokumentoimaan skannaamani lehdet.

Tuossa mun tulevat kaksi viikkoa! Mutta kiirehtimättä ensiviikkoon, tänään oli hyvin fyysinen päivä töissä. Museolla ei ole hissiä, joten raahattiin noin viisitoista mallinukkea alakertaan vaatteineen kaikkineen ja raahattiin toiset viisitoista yläkertaan vaatteineen kaikkineen. Iltapäivästä raahattiin noin viisisataa lehteä alakerrasta toiseen kerrokseen ja laitettiin kaikki mallinuket näyttelykuntoon. 

Palkitsin pikkusen itseäni ja menin yhteen suosikkikahvilaani joka sijaitsee Alfamassa. Jos voisin toisin tän suomeen! Mun täytyy häpeällisesti myöntää, että tämä ei ole perinteinen portugalilainen kahvila, vaan itävaltalainen. (Mutta olen käynyt niissä portuglilaisissakin ja niistäkin löytyy suosikkeja!) Kahvila on olohuonemainen ja kulttuurien kohtaamispaikka. Siellä voi tuoda oman vanhan kirjan ja vaihtaa sen toiseen, sekä lukea kansainvälisiä lehtiä. Jokainen tuoli ja sohva on erilainen ja se tekee paikasta jotenkin tosi kotoisan! Ulkona on pieni terassi jos siellä haluaa istua ja joskus iltaisin paikalla on ihmisiä soittamassa musiikkia. Nimi on pois cafe ja se löytyy ihan läheltä Sé -kirkkoa.

Okei, sitten siihen portugalilaiseen ja perinteiseen! Nata cafe, löytyi matkalta kotiin ja oli pakko ostaa pieni suolainen piirakka. Vaikka pussissa lukeekin "The world needs nata", tämä piirakka ei ollut se kuuluisa nata -leivos, mutta suosittu tämäkin! Suolainen piirakka, jonka sisältö vaihtelee paikan ja ostajan mukaan, mutta mulle lähti portugalilaisella porsaanlihalla ja pinaatilla. Ihan älyhyvää, voisin ostaa koko putiikin tyhjäksi.

Katuesiintyjät vol 2500. Kohta vaihtuu punaselle ja muija vaan jonglööraa. Hullua!

Rakastan auringonlaskua, koska harvoin olen hereillä auringonnousun aikaan. Huomenna ajattelin lähteä liikkeelle vasta vähän myöhemmin, jotta voin palata kotiin kamera kourassa niin, että aurinko laskee ja ehkä saisin parempia kuvia. Belemin matka vaihtuu ehkä sittenkin huomiseen iltaan, sillä kuulin että sunnuntaina kaikki museot ovat ilmaisia koska on ensimmäinen sunnuntai kuukaudessa. CCB on muutekin ilmainen, joten jos siltä tuntuu, menen sinne huomenna tai sitten vasta ensiviikolla.