Pala suolattua turskaa ja peanutbutteria

Tämä viikko on ollut älyttömän raskas.
Päivät eivät ole olleet juurikaan erilaisempia kuin aikaisemmat, mutta viime viikonlopusta lähtien olen nukkunut huonosti ja sen huomaa jaksamisessa. Työ saattaa olla raskaampaa myös siksi, että suurin osa ihmisistä on jäämässä lomalle elokuussa joten kaikki pitää hoitaa pois alta nyt.
Kahdeksan tunnin työpäivät ovat tuntuneet jotenkin ylitsepääsemättömän raskailta, varsinkin kun olen luonut itselleni pakkomielteen siitä, että töihin ja takaisin pitää kävellä. Kävellen menee noin 40 minuuttia ja takaisin tullessa se on ylämäkeä.

Maanantain, tiistain ja keskiviikko aamupäivän skannasin. Siinä siis ei juuri mitään uutta, vaikkakin portugalin kieli tietokoneissa ei ole niin vaikeaa enää. Tai en oikeastaan ajattele asiaa, siinä voi olla ero.
Keskiviikkona iltapäivästä töihin tuli entinen työharjoittelia Sara, jonka kanssa rakensimme alusta loppuun muutaman laatikon vaatteille. Työtä jatkettiin myös tänään aamusta.

Niin hassua kun se ehkä onkin, mutta tuli ihan äärettömän kotoisa olo istua ilman kenkiä lattialla ja näprätä jotain käsillä. Se on jotain sellaista työtä, josta nautin. Kieltämättä tuli ikävä koulun työhuoneille, sitä öljyvärin hajua maalausluokassa ja likaisia sormia kun piirtää hiilellä. Jännitystä, kun odottaa kuparilaatan painamista paperillle ja kahvia unenpöppörössä tietokoneluokassa. Oi. Mitä sitä oikeen keksii sitten kun koulu on ohi!

Tänään iltapäivällä roudattiin Anabelan kanssa hirveä määrä mallinukkeja ja puettiin ne, sillä yläkerrassa vaihtuu näyttely huomenna. Vähän jo väsyttää kun mietin mitä kaikkea sitä pitäisi jaksaa touhuta huomenna, mutta viikonloppu mielessä ja toivottavasti tänään saa unta! 

Keskiviikkona tosiaan kämppiksen Anian kaikki kurssikaverit lukuunottamatta yhtä, lähtivät takaisin kotimaihinsa. Tiistaina käytiin vielä syömässä ulkona, koska Ania täytti vuosia ja oli niin monen viimeinen ilta. Söin portugalilaista bacalhau nimistä kalaa joka on ymmärtääkseni turskaa. Eli siis suolattua turskaa! Ihan must juttu jos portugaliin tulee ja toinen on sardiinit. Taino, ylipäätään merenelävät. Niitä pitää syödä jos tänne tulee. Pasteis de nata on toinen mitä on maistettava ja parhaimmat saa kuulemma Belemistä, jonne olen menossa sunnuntaina. Pasteis de nata on pieni makea leivonnainen ja Belemistä se pitää hankkia siksi, että siellä sijaitsee yksi vanhimmista kahviloista ja tällä kahvilalla on jonkinlainen salainen resepti, joka tekee niistä parempia kuin missä tahansa paikassa. Kuitenkin näitä leivoksia saa lähes poikkeuksetta mistä kahvilasta tahansa, joten jos tulee pikareissulle eikä ole aikaa Belemiin, voi näitä kuitenkin maistaa. 

Ruokakulttuurista toiseen, amerikkalinen kämppikseni John koittaa selvästi tehdä minusta kansalaistaan! Hän on luvannut ennen lähtöään tehdä minulle ja Anialle amerikkalaisia pannukakkuja ja aikaisemmin hän on pistänyt minut maistamaan peanutbutteria ja kaikenlaista muuta hassua amerikkalista ruokaa. Hän työskentelee amerikan suurlähetystössä jossa on amerikkalainen kauppa ja siksi nämä kaikki ovat saatavilla. Ylipäätään koko lissabonin reissu onkin ollut paljon kansainvälisempi kuin oletin, sillä kämppikset ovat muualta ja kämppiksen luokkalaiset olivat jokainen ympäri maailmaa. 

Eu quero cafe com leite, por favor

Museokierrokset josta kerroin aikaisemmin, olivat mukavaa vaihtelua. Metro kulki suoraan sinistä linjaa töistä Campo Grandeen, jossa Museo da Cidade ja Museo Bordallo sijaitsivat. Museo da Cidade kertoi Lissabonin historiasta aikakausi kerrallaan. Kahdeksankymmentäviisi prosenttia koko kaupungista tuhoutui 1755 luvulla maanjäristyksen takia ja kaupunki jouduttiin rakentemaan uudelleen. Yhdessä huoneessa valtavan kokoinen pienoismalli kaupungista ennen maanjäristystä. Kaupunkisuunnittelun muuttuminen vuosien saatossa oli kiinnostavaa katseltavaa, samoin kuin upea keramiikka mitä portugalissa on aina tehty. Maanjäristys selittää sen, miksi Lissabon on samaan aikaan moderni, mutta rustiikkinen ja vanha. Leveämmät kadut ja joustavat puuperustukset rakennettiin tuhoutuneille alueille järistyksen jälkeen.

Toinen museo kertoi taas 1850 luvulla eläneestä sarjakuvataiteilijasta Rafael Bordalo Pinheirosta, joka nosti esille teoksillaan poliittisia epäkohtia Portugalissa. Museo oli pieni, mutta sillä oli arvokas kokoelma Pinheiroksen töitä ja esineitä.

Skanneri lakkasi toimimasta töissä ja olin ainut paikalla enkä osannut tehdä asialle mitään vaikka kovasti yritinkin. Olen skannannut niin paljon viisikymmentä luvun muotilehtiä, että kuvaan hahmottui Audry Hepburn. 

Toinen kuva on Marques de Pombalin metrotunnelista inspiraation saanut kuva. Tuota luonnosta haluan vielä kehittää eteenpäin, siinä on mielestäni jotain todella mielenkiintoista.

Viikonloppuna oli tarkoitus mennä Belemin kulttuurikeskukseen taidenäyttelyä katsomaan, mutta kämppäkaverini luokkalaiset viettivät viimeistä viikonloppuaan Lissabonissa, joten vietin heidän kanssaan aikaa. Belem tuskin katoaa mihinkään seuraavaan kuukauteen! Luultavasti sinne sitten ensi viikolla.

Tosiaan, kuukausi mennyt, ihan hullua! Kielitaito on parantunut ihan älyttömästi ja töissä olen jo tottunut eteläiseen tyyliin. Portugaliksi osaan tilata kahvin ja sen sellaista pientä mukavaa, harmikseni kuitenkaan Riihimäeltä ei löytynyt portugalin kielen kurssia syksyksi. Luultavasti aloitan siis espanjan! Soluelämään ja ilmastoon tottuminen ei sekään ollut hirveän vaikeaa, kaipaan kyllä maitotuotteita, kuntosalia ja saunaa. Myös raikasta metsäilmaa ja peilityyntä järvenpintaa, ehkä vähän sitä melankoliaakin. Kai sitä oppii arvotamaan kotimaatansakin ihan eri tavalla kun on poissa.
Mutta hei, tämä tyttö on nyt täällä, sinne kotiin palaan sitten aikanaan, sitä ei mietitä vielä!

Ainiin, ja Bilbaostakin on kuulunut jo jotain. Asunto on selvillä, kämppiksenä espanjalainen ja italialainen nainen! Enempää en tiedäkään, muutakuin sen, että Bilbaossa ei kauheasti englantia puhuta ja siellä ei ole niin hyvät julkiset kuin täällä.
Hui mitä seikkailua tämä kolme kuukautta onkaan. Olenpa aika onnekas!

Turhia paineita ja hieman kielioppia

Olen tuntenut paineita siitä, että pitäisi tehdä kaikkea ja paljon koko ajan koska olen täällä vain vierailemassa. Silti kuitenkin pitäisi pitää kiinni mahdollisimman paljon normaalista arjesta, eikä heittää elämäntapoja ihan hukkaan.

Kuitenkin tiedän, että koen kaikkea ja paljon kokoajan, vaikka en tekisikään mitään erikoista jokapäivä.Tämä on minun Lissabonini jota elän parhaillaan, eikä se ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin kenenkään muunkaan turistin. Ehkä paineita lisää se, että olen täällä koulun puolesta, joten olen vastuussa jostain muustakin kuin omasta kokemuksestani. En tiedä. 

Olen ottanut henkilökohtaiseksi projektikseni portugalin kielen. Tiistai aamupäivän työkaverini Gonçalo otti tehtäväkseen opettaa (ja nauraa vähän väliä kun äännän hupsusti) ääntämään oikein sanoja ja kirjaimia. Yllättäen olen huomannut yhtäläisyyksiä venäjän kieleen ääntämisen kanssa, vaikka portugali on hieman pehmeämpää. Kuitenkin venäjän kielen kautta ajatteleminen helpottaa, sillä minulla on siihen pohjaa asuttuani lapsuudessa Moskovassa. Innostuin portugalin kielestä niin, että menin vielä koulun jälkeen kahvilaan kirjoittamaan lisää sanoja ja helppoja lauseita. On muuten mahtava tunne, kun tajuaa jotain kielen rakenteesta tai kun ymmärtää sanoja sieltä täältä. Tai kun ääntää oikein. 

Töissä on ollut myös mielenkiintoisempaa tällä viikolla. Maanantaina aamulla putsattiin pölyt pensseleillä näyttelyssä olevista vaatteista ja tänään keskiviiikkona oltiin vaatevarastolla, joka sijaitsee lähellä Lissabonia. Kuvattiin vaatteita koko päivä ja löysin pari uutta suosikki suunnittelijaani Yoichi Nagasawa ja  Raf Simons. Nagasawa on japanilainen suunnittelija ja Simons taas belgialainen. Voisi kuvitella, että belgialla ei ole mitään yhtäläisyyksiä Japaniin, mutta belgialaiset suunnittelijat ottavat paljon mallia japanilaisesta suunnittelusta. Vaikka en yleensä ole suuremmin kiinnostunut Japanilaisesta kulttuurista, täytyy myöntää että kaikki Japanilaisten vaatesuunnittelijoiden vaatteet joita olen nähnyt ovat aikamoisia taideteoksia. Siinä enää harvemmin puhutaan minkään asteisesta arkivaatteesta! Tänään kuitenkin Nagasawan ja Simonsin vaatekappaleet jota näin oli ehkä hieman Marimekon tyylistä yksinkertaista suunnittelua mielenkiintoisilla yksityiskohdilla. Ylipäätään koko muoti ja vaatetus alkaa kiinnostaa minua sitä enemmän, mitä enemmän vietän aikaa sen parissa ja opin aiheesta.
Huomenna menen museoon keskellä työpäivää sillä yhteyshenkilö Maria Manuel Ribeiro järjesti jonkinlaisen ohjatun kierroksen minulle kello kahdelta. Sitä odotellessa!

Taideähky

Sunnuntain julistin museopäiväksi.

Kävin Museum Nacional De Arte Aniga (MNAA) eli vapaasti suomennettuna muinaisten taiteiden museossa. Vähän niinkuin Ateneum, olisi ehkä parempi selitys.
Museon kokoelmiin kuuluu portugalilaista maalaustaidetta, kuvanveistoa, huonekaluja, astioita ja koruja. Huonekalukokoelma teki tehtävänsä, sillä kotiin päästyäni oli pakko lukea hieman portugalin historiaa. Kokoelmassa oli paljon kiinalais-, intialais- ja afrikkalaisvaikutteisia huonekaluja, jotka juontaa juurensa 1500 -luvulle, kun nykyisessä Kiinassa sijaitseva satamakaupunki Macao oli Portugalin hallinnassa aina 1999 luvulle asti. Intia ja Afrikka taas olivat siirtomaita noin 1400 luvulta lähtien.

Kävin myös Chiado Museumissa, joka on pääsääntöisesti nykytaidemuseo, mutta siellä oli myös osio 1850 luvun naturalismista 1950 luvun abstraktiin taiteeseen portugalissa. Oli todella mielenkiintoista nähdä miten ja milloin portugalissa tyylisuunnat ovat kehittyneet ja ketkä ovat tiettyjen tyylisuuntien suuria nimiä. Oma henkilökohtainen suosikkini oli portugalilainen surrealismi, vaikkakin en usko että portugalilla on paljon tekemistä asiaan. Surrealismi ei vaan ikinä ole pettymys! 

Olen myös huomannut että tietynlainen geometrisyys on eksynyt piirrustuksiini, vaikka museoissa joissa olen käynyt ei juurikaan ole ollut mitään abstraktia tai geometrista. Voi olla että katukivetyksillä on vaikutusta tai kaupungin rakenteella. Tai ehkä etelän auringolla.

Hajamielinen, hidas sunnuntai. Kivaa vaihtelua ihmistungokseen. Huomenna taas töihin!

Kahviongelmia

Viikko mennyt taas niin nopeasti että en ole kerennyt kirjoittamaan mitään. 

Hyvänen aika.

Olen piirtänyt hävettävän vähän, mutta olen kuitenkin. Kävin alkuviikosta Gulbenkian museossa, joka on ihan kotini lähellä. Siellä oli nykytaidetta ja ihan uusia nimiä sekä teoksia, joista sain inspiraatiota, varsinkin tuohon jälkimmäiseen piirrustukseen jonka olen piirtänyt. Näyttelyn aiheen oli koti ja löysin uuden taiteilijan josta pidin, Kathrina Lackner. Ymmärtääkseni ei ole kovin tunnettu vielä sillä ainakaan googlesta ei löydy juuri mitään tietoa. 

Ekan piirrustuksen piirsin lounastauolla sillä kahvi asiat ovat sisältäneet väärinkäsityksiä. Olen huomannut olevani kofeiiniriippuvainen eikä täältä saa kunnolla tavallista suodatinkahvia. Tyydyn siis pikakahviin!

Töissä en ole kauheasti tehnyt mitään ja päivät ovat olleet suhteellisen samanlaisia. Olen skannannut paljon vanhoja lehtiä jotta ne voidaan arkistoida, mutta olen myös saanut valokuvata vaatteita. Toivon hieman enemmän vaihtelua työhön ja että saisin kokeilla kaikkea mahdollisimman paljon, mutta lähes koko menneen viikon istuin koneella. Noh mutta, koitan ottaa kaikesta muuta (ja siitä koneella istumisestakin) irti niin paljon kun pystyn. 

Muutama päivä sitten työtoverini Gonçalo näytti lounastauolla hieman aluetta nimeltä Alfama, joka sijaitsee työpaikkani lähellä. Alfama on täynnä pikku kujia ja katutaideteoksia, joita en varmaan ikinä kyllästyisi ihmettelemään. Lissabonin vanhimmista kirkoista Sé sijaitsi heti kukkulan päällä. Goottilaista arkkitehtuuria, luulisin! Ylipäätään koko Lissabonin arkkitehtuuri on äärimmäisen mielenkiintoista ja kaupungin rakenne on erikoinen sen seitsemän kukkkulan takia.

Asunnon omistaja Rosário ja hänen tyttärensä Carmo pyysivät rannalle mukaan toissapäivänä ja minähän menin. Syötiin etanoita (jotka oli muuten hyviä!) ja termoçoa joka on jonkinlainen pavun ja herneen suolainen yhdistelmä, joka saatetaan tarjota ilmaiseksi jos ostaa juotavaa. Vähän niinkuin tapas!
Yleensä en kauheasti nauti rannalla notkumisesta, mutta tämä oli mukava kokemus sillä olimme rannalla vasta töiden jälkeen, jolloin aurinko ei ollut enää ihan niin kuuma. 

Leipää ja sirkushuveja

Olen parantunut!
Vihdoin. Vielä on kyllä allergiaa (tai luulen, että tämä on allergiaa, en voi olla varma koska minulla ei ole todettu mitään allergioita aikaisemmin), pitäisi varmaan siihenkin hankkia lääkkeet. Olen käynyt varmaan apteekeissa ja klinikoilla enemmän kuin muissa kaupoissa ja kuppiloissa yhteensä! Mutta olen parantunut (melkein), että ei tässä mitään.

Töissä olen kerennyt olla kaksi päivää kipeytymiseni jälkeen. Kaikki vaatteet mitä varastossa on, ja niitä on muuten paljon, pitää valokuvata ja arkistoida tietokoneelle. Ensimmäisenä päivänä arkistoin hirveän määrän kuvia ja toisena sain valokuvata vaatteita. En saa julkaista niitä muuta kuin oppimateriaalina, joten en ole varma saanko laittaa niitä tänne. Ensin vaatevarastosta etsitään vaate, sitten mallinukke puetaan hanskat kädessä ja sitten napsaistaan kuva. Valokuvaaminen oli kivaa taas pitkästä aikaa ja tuntui että olen hyödyllinen töissä.

Ostin uudet kengät ja sain hyvän idean että kävelen ne jalassa töihin. Yhdeksän laastaria ja loppupäivä ilman kenkiä. Hyvä idea vai hyvä idea?

Ilta kuudelta, kun pääsen töistä Rua Augusta, eli yksi pääkaduista on täynnä ihmisä ja tapahtumia. 

Kämppiksen Anian kanssa oltiin vapaapäivänä Castlo de sao jorgessa, joka on (yllättäen) mäen päällä. Ihan sairaan upea alue ja upeet maisemat koko Portugaliin. Ania on kahden kuukauden kurssilla oppimassa portugalin kieltä ja olen viettänyt aikaa hänen kurssikavereidensa kanssa. Kaikki on vähän ympäri maailmaa kotoisin, mutta suurinpiirtein samanikäisiä, mikä on mahtavaa. Olimme eilen ulkona Bairro Altossa, joka on alue joka herää öisin henkiin. Päivisin alue on kuollutta, mutta illalla kun baarit aukeavat, ihmiset löytävät tiensä sinne. Bairro Altossa oli mielettömiä katutaideteoksia, jota ajattelin käydä joskus kuvaamassa. Tunnelma siellä on uskomaton iltaisin ja en usko että kamera pystyy sitä vangitsemaan. Bairro Alto ja koko upea Lissabon, johon rakastun päivä päivältä enemmän, pitää kokea itse. 

38.9

Kaikki ei ihan mennyt niinkuin oli suunnitelmissa, mutta olin odottanutkin yllättäviä käänteitä. En ehkä ihan tällaista, mutta kuitenkin.

Kuumetta on jatkunut viisi päivää ja öisin se nousee noin 39 asteeseen, joka on minulle tosi korkea. Eikä parannusta näy, vaikka syön nappeja minkä kykenen. Kävin toissapäivänä lääkärissä ja sain aloittaa antibioottikuurin vasta eilen, joten nekään eivät ole vielä kerinneet vaikuttaa.

Olen varmasti aikaisemmissa viesteissä sanonut miten hyväsydämmisiä ja auttavaisia ihmiset ovat. Siinä mielessä olen niin suomalainen, että avun pyytäminen on tosi hankalaa vaikka olisi miten solmussa ja pää kainalossa. Apua on edes vaikea vastaanottaa vaikka sitä tarjottaisiin. Olen aina ollut omatoiminen ja itsenäinen, sekä olen yrittänyt aina pärjätä (hampaat irvessä) itsekseni.
Kuitenkin näiden neljän päivän aikana jotka olen ollut kipeä monet ihmiset ovat tarjonneet apuaan ja minä olen vastaavasti sitä pyytänyt kun olen tarvinnut. Ihmiset auttavat mielellään ja tekevät jopa enemmän kuin alunperin pyysin. Olen niin kiitollinen näille uusille tutuille jotka tekevät tästä kipeästä ajasta niin paljon siedettävämpää.

Carmo (josta aikaisemmin jo mainitsin, tämän asunnon omistajan tytär) on ihan huipputyyppi. Hän tuli kanssani lääkäriin ja tänään kävi hakemassa minulle lääkkeet apteekista, sekä teki kanakeittoa kanssani. Kämppikseni ovat myös mukavia. Kaksi heistä on portugalilaisia naisia (joista toista en ole tavannut itseasiassa) ja yksi Amerikkalainen mies. Tänään asuntoon muuttaa vielä yksi Englantilainen tyttö johon törmäsin eilen pikaisesti. Ihmiset pyytävät hengailemaan paljon enemmän kuin mihin olen tottunut.

Harmittaa etten ole päässyt töihin, mutta näiden kipeiden päivien aikana olen oppinut luottamaan enemmän toisiin ihmisiin sekä oppinut pyytämään apua. Avun pyytäminen on hyvä taito osata ja olen vakuuttunut siitä että suomalaistenkin pitäisi turvautua enemmän toisiinsa. Ei ole mitään hävettävää myöntää ettei pysty tai osaa yksin. Joten jotain positiivista jos negatiivistakin, eikö?

Anyhow, englannin puhuminen on parantunut ja toivon että paranen pian.

38.9

MUDE

Ensimmäinen työpäivä oli ja meni.

Menin töihin kymmeneksi ja sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Museon johtaja Barbara ei ollutkaan paikalla kun saavuin ja asiat ylipäätään hieman sekaisin, sillä torstaina on avajaiset. Nainen nimeltä Anabela näytti minulle museota hieman aluksi, mutta sen jälkeen menimme odottamaan työhuoneeseen että Barbara saapuisi. Hän ei kiireiltänsä kerinnyt saapua puoleen päivään mennessä joten sain kahden tunnin ruokatauon.

No mutta, mikä on MUDE?
Mude on muoti ja muotoilu museo, joka keskittyy lähinnä näiden kahden historiaan ja niiden kehitykseen vuosien saatossa. Ulkoapäin MUDE on upean näköinen ja ihan lähellä rantaa. Ennen MUDEn tilalla oli pankki, ja rakennuksen historia näkyy sisätiloissa.

Vaikka en kauheasti muodista tiedäkään, olen kuullut ja nähnyt kuuluisampia nimiä, kuten Dior, Chanel, Westwood ja niin edelleen. Oli hassua katsoa heidän aikaisempia töitään 20-luvulta, sillä heidän nykyiset luomukset ovat jotain aivan muuta. Löysin myös Alvar Aallon Designia ja MUDEn esittelykirjasessa puhuttiin myös Eero Saarisesta. Hyvä Suomi!

Toinen päivä töissä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Aamulla oli jo kuumeinen olo, mutta nappasin särkkärin naamaan ja ajattelin että olo menee ohi. Ei mennyt. Lähdin töistä joskus lähemmäs viittä ja menin suoraan nukkumaan. Torstain olin kokonaan poissa ja yritin tervehtyä. Luulen, että tällä sairastumisella on paljon tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa ja sen, että en ole muistanut juoda vettä ja olen ollut suorassa auringonpaisteessa. 

Työtoverit ovat mukavia, joskin kukaan ei oikeen tiedä mitä tehdä kanssani. Huomaan että museo todella on keskittynyt muotiin, mikä ei ehkä ole minulle niin ominaista alaa kuin kuvataide. Kuitenkin haluan oppia niin paljon kuin mahdollista ja hoitaa työni mahdollisimman hyvin. Johtajan toivottavasti tapaan ensi viikolla, jotta saadaan selville työaikataulut.