Eu quero cafe com leite, por favor

Museokierrokset josta kerroin aikaisemmin, olivat mukavaa vaihtelua. Metro kulki suoraan sinistä linjaa töistä Campo Grandeen, jossa Museo da Cidade ja Museo Bordallo sijaitsivat. Museo da Cidade kertoi Lissabonin historiasta aikakausi kerrallaan. Kahdeksankymmentäviisi prosenttia koko kaupungista tuhoutui 1755 luvulla maanjäristyksen takia ja kaupunki jouduttiin rakentemaan uudelleen. Yhdessä huoneessa valtavan kokoinen pienoismalli kaupungista ennen maanjäristystä. Kaupunkisuunnittelun muuttuminen vuosien saatossa oli kiinnostavaa katseltavaa, samoin kuin upea keramiikka mitä portugalissa on aina tehty. Maanjäristys selittää sen, miksi Lissabon on samaan aikaan moderni, mutta rustiikkinen ja vanha. Leveämmät kadut ja joustavat puuperustukset rakennettiin tuhoutuneille alueille järistyksen jälkeen.

Toinen museo kertoi taas 1850 luvulla eläneestä sarjakuvataiteilijasta Rafael Bordalo Pinheirosta, joka nosti esille teoksillaan poliittisia epäkohtia Portugalissa. Museo oli pieni, mutta sillä oli arvokas kokoelma Pinheiroksen töitä ja esineitä.

Skanneri lakkasi toimimasta töissä ja olin ainut paikalla enkä osannut tehdä asialle mitään vaikka kovasti yritinkin. Olen skannannut niin paljon viisikymmentä luvun muotilehtiä, että kuvaan hahmottui Audry Hepburn. 

Toinen kuva on Marques de Pombalin metrotunnelista inspiraation saanut kuva. Tuota luonnosta haluan vielä kehittää eteenpäin, siinä on mielestäni jotain todella mielenkiintoista.

Viikonloppuna oli tarkoitus mennä Belemin kulttuurikeskukseen taidenäyttelyä katsomaan, mutta kämppäkaverini luokkalaiset viettivät viimeistä viikonloppuaan Lissabonissa, joten vietin heidän kanssaan aikaa. Belem tuskin katoaa mihinkään seuraavaan kuukauteen! Luultavasti sinne sitten ensi viikolla.

Tosiaan, kuukausi mennyt, ihan hullua! Kielitaito on parantunut ihan älyttömästi ja töissä olen jo tottunut eteläiseen tyyliin. Portugaliksi osaan tilata kahvin ja sen sellaista pientä mukavaa, harmikseni kuitenkaan Riihimäeltä ei löytynyt portugalin kielen kurssia syksyksi. Luultavasti aloitan siis espanjan! Soluelämään ja ilmastoon tottuminen ei sekään ollut hirveän vaikeaa, kaipaan kyllä maitotuotteita, kuntosalia ja saunaa. Myös raikasta metsäilmaa ja peilityyntä järvenpintaa, ehkä vähän sitä melankoliaakin. Kai sitä oppii arvotamaan kotimaatansakin ihan eri tavalla kun on poissa.
Mutta hei, tämä tyttö on nyt täällä, sinne kotiin palaan sitten aikanaan, sitä ei mietitä vielä!

Ainiin, ja Bilbaostakin on kuulunut jo jotain. Asunto on selvillä, kämppiksenä espanjalainen ja italialainen nainen! Enempää en tiedäkään, muutakuin sen, että Bilbaossa ei kauheasti englantia puhuta ja siellä ei ole niin hyvät julkiset kuin täällä.
Hui mitä seikkailua tämä kolme kuukautta onkaan. Olenpa aika onnekas!