Kuumetta on jatkunut viisi päivää ja öisin se nousee noin 39 asteeseen, joka on minulle tosi korkea. Eikä parannusta näy, vaikka syön nappeja minkä kykenen. Kävin toissapäivänä lääkärissä ja sain aloittaa antibioottikuurin vasta eilen, joten nekään eivät ole vielä kerinneet vaikuttaa.
Olen varmasti aikaisemmissa viesteissä sanonut miten hyväsydämmisiä ja auttavaisia ihmiset ovat. Siinä mielessä olen niin suomalainen, että avun pyytäminen on tosi hankalaa vaikka olisi miten solmussa ja pää kainalossa. Apua on edes vaikea vastaanottaa vaikka sitä tarjottaisiin. Olen aina ollut omatoiminen ja itsenäinen, sekä olen yrittänyt aina pärjätä (hampaat irvessä) itsekseni.
Kuitenkin näiden neljän päivän aikana jotka olen ollut kipeä monet ihmiset ovat tarjonneet apuaan ja minä olen vastaavasti sitä pyytänyt kun olen tarvinnut. Ihmiset auttavat mielellään ja tekevät jopa enemmän kuin alunperin pyysin. Olen niin kiitollinen näille uusille tutuille jotka tekevät tästä kipeästä ajasta niin paljon siedettävämpää.
Carmo (josta aikaisemmin jo mainitsin, tämän asunnon omistajan tytär) on ihan huipputyyppi. Hän tuli kanssani lääkäriin ja tänään kävi hakemassa minulle lääkkeet apteekista, sekä teki kanakeittoa kanssani. Kämppikseni ovat myös mukavia. Kaksi heistä on portugalilaisia naisia (joista toista en ole tavannut itseasiassa) ja yksi Amerikkalainen mies. Tänään asuntoon muuttaa vielä yksi Englantilainen tyttö johon törmäsin eilen pikaisesti. Ihmiset pyytävät hengailemaan paljon enemmän kuin mihin olen tottunut.
Harmittaa etten ole päässyt töihin, mutta näiden kipeiden päivien aikana olen oppinut luottamaan enemmän toisiin ihmisiin sekä oppinut pyytämään apua. Avun pyytäminen on hyvä taito osata ja olen vakuuttunut siitä että suomalaistenkin pitäisi turvautua enemmän toisiinsa. Ei ole mitään hävettävää myöntää ettei pysty tai osaa yksin. Joten jotain positiivista jos negatiivistakin, eikö?
Anyhow, englannin puhuminen on parantunut ja toivon että paranen pian.
 |
| 38.9 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti