Taidan pakahtua. Ja olen onnellinen. Kokonainen! Ainakin hetken, mutta se hetki on nyt todellinen.
Se on vähän sama asia, kuin että paletissa olisi kaikki päävärit. Punainen, sininen, keltainen, valkoinen ja musta. Sekoitan punaisesta ja sinisestä violettia ja mustasta ja valkoisesta harmaata. Sitten jotenkin yhtäkkiä unohtaa miten vihreä sekoitetaan. Seisoo tyhjäpäänä pensseli kädessä tuntien itsensä typerykseksi kun ei muista niin simppeliä asiaa.
Vähän sama asia kuin onnellisuus.
Olin tänään maailman rajalla. Istuin siinä lähellä merta ja katsoin kuin laivoja saapui satamaan.
En tiedä miksi sellaiset hetket saa minut tuntemaan, että olen elossa. Kun näkee suuren meren ja ennen kaikkea kuulee sen. Tai kun lentokone lähtee lentoon. Junassa istuminen kahvi kädessä kun auringon ensi säteet osuu ikkunaan.
Muistan kun muksuna seisoin haalarit lumesta märkänä takapihalla ja katsoin miten lentokone lentää tähtiä vasten ja se tuntui pakahduttavan upealta. Että joku on matkalla. Että minäkin olen, sitten joskus. Nyt.
Tänään ei ollut kiire minnekään. Olen istunut siellä täällä ja vähän tuollakin ja katsellut hetken.
Vitsit, olette päässeet mun onnellisuushetkeen. Harvoin jaan mitään näin päänsisäistä tekstiä. Ehkä pitäisi. Onnellisuus nimittäin tuskin on pahitteeksi.
Suukkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti